What if it wasn’t a blunder

Heraldic surcote

Heraldic surcote

Earlier I hinted towards a project that ended up in the back of my wardrobe after being worn a few times, because I made not one, but two blunders with it. The project was this one, a heraldic surcote, where the yellow side is for Drachenwald and the blue side for me.

Idea for this surcote came from Swedish friends with whom we agreed to make our own heraldic dresses for the opening ceremonies at Pennsic. I got the blue and yellow wool from Medeltidsmode at the Turku Medieval Market, and the other colours are left-overs from my previous projects. All the fabrics are thick and felted which was nice when doing the appliqués – they didn’t fray. The thickness also proved to be a problem: the temperature at Pennsic rose to 40°C and the opening ceremonies lasted for hours in the middle of the day. On top of that, me and my friends were recruited as banner-bearers, so we couldn’t just take off when we felt like it: the long poles and flying banners hurrying away from the procession would hade caught too much attention. In the end we lasted for 2 hours, and the word “hot” is really not enough to describe my inner and outer feelings.

Banner-bearers

The banner-bearers (luckily my underdress wasn't wool)

My first blunder was that I didn’t remember my own device correctly. Had I been smart, I could’ve taken a peak at the tablet-woven band edging the arms-eyes – Katariina Jt had woven it according my device. Or I could have read my heraldry registration papers BEFORE sewing on my device, and not after Pennsic. Anyway, I remembered the yellow water lily on my device was “proper” – yellow flower, green leaves and stem. To my surprise I found the word “argent” from the blazoning, and got to fix my first blunder: replaced the green with white.

My second blunder has to do with the sides of the dress: which side has my device, which one the kingdom’s. Already years ago I decided that if I was ever going to make a heraldic dress, I’d follow the example of the 2 period sources I had been able to find: the famous picture from the Luttrell psalter and the glass paintings in Musée de Cluny in Paris with the representatives of the Breton family of Saint-Gilles. The Saint-Gilles were immortalized in glass because they made donations to the church of Bettan. (An example of one of the windows is here.)

What these examples have in common is that the women are wearing their husband’s device on the right side, and their own device (or their father’s) on the left where the heart is. I had my device and the kingdom’s device, so naturally my device would be on the left side and the kingdom one on the right. And what did I do? Take a look at the pictures…

Heraldic surcote

Fooling around before reality bites

If doing the appliqués hadn’t been such a pain in the bu… person, I would probably have already taken them off, undone the whole dress and reversed the sides. Especially after I started searching for more pictures, in hopes of finding sources that would support my dress – and came upon Isabeau de Breinville. Zut alors, Isabeau!

But no worries: I got a hint and for a while it felt like Lady Harswick would even up the score! Until a closer look at the text going around the effigy made me realize that that particular picture is a mirror image, and lady Harswick is actually taking sides with chères madames Luttrell, Saint-Gilles and Breinville. Zut zut zut!

I haven’t taken my surcote apart – yet. I still have hopes I might be able to find an example or two showing that the sides of woman’s heraldic mi-partis were not cast in stone (although the stone effigies are a viable source…) Until then, the surcote continues to live in my wardrobe, especially now that I have publicly revealed where I went wrong.

Bookmark the permalink.

10 Responses to What if it wasn’t a blunder

  1. Sahra says:

    Voi sun kanssa 🙂

    • Uta says:

      Pitihän mun tää tunnustaa, yksityiskohtia ja pohjamutia myöten. Hitsi, kun olin jo ehtinyt laittaa toivoni Harswickin rouvaan, mutta ei…

  2. Sahra says:

    … Voi että, mun pitää ehkä tehdä joku kiva kaksivärinen vaate, koska kotona näyttää olevan sopivia asusteita. (kts. Pienet koirat rouvan helmoissa )

    • Uta says:

      Ehdottomasti täytyy! Molemmille asusteille omansa, niin niille ei tule paha mieli. 🙂

  3. Hyväri says:

    Älä sure. Toi Drachenwaldin vaakuna on niin heikkoa heraldiikkaa, että vaikka kaikki muu olisikin kohdallaan, niin se kyllä söisi asun heraldista uskottavuutta. Mikäli lähtötaso on, että jonkin kuningaskunnan vaakunassa olisi noin paljon punaista ja mustaa yhtenä klimppinä päällekäin metallilla, niin sitten voidaan myös ajatella, että sen kuningaskunnan heraldiikassa ei ehkä olisi pidetty niin lujasti kiinni kaikista säännöistä muutenkaan.

    Esim. Unkarin kuningaskunnan heraldiikkahan poikkeaa paljonkin Keisarikunnan ja Ranskan heraldiikan hegemoniasta, joten siltä suunnalta saattaa etsimäsi poikkeuskin löytyä. Ja suurimpia sekoittajia näiden sääntöjen joukossa ovat Jerusalemin kuningaskunta ja Kirkkovaltio, (vaikka jälkimmäisen aineistosta tuskin on paljon apua etsinnässäsi).

  4. Uta says:

    Myönnetään, että tehdessä manailin (täysin epäheraldisin perustein, kun se ei vahvin puoleni ole muutenkaan) noita lohikäärmeen monia kynsiä ja muita ulokkeita, jotka piti tikata kiinni. Joku vähän simppelimpi malli ja vähemmän päällekkäisiä kerroksia olisi kelvannut oikein hyvin. 😀

    Joskus tuntuu itsestäkin hassulta, varsinkin tällaisten melko triviaalien asioiden kuin vaatteiden koristelun kohdalla, että miksi pitäisi niin tiukasti kiinni jostain säännöistä ja “näin se tehtiin” -uskomuksista, kun ei voi koskaan täysin varmasti tietää, oliko asia niin. Mutta kun sitten kuitenkin haluaa tehdä “oikein”, on ainakin meikäläinen siinä kuopassa, että haluan löytää todisteita, ja mieluusti enemmän kuin yhden, rauhoittamaan mieltäni. Itseähän nämä omat kuprut nimittäin häiritsevät, tuskin muita ollenkaan niin paljon! 😀

    Mutta hei, hyvä pointti tuo, että heraldiikka ei ollut joka alueella samanlaista. Rakkaat ranskalaiset ja mokomat englantilaiset jo minut pettivät, joten pitääpä kurkistella muille maille vierahille. Tai sitten vain kovettaa itsensä ja käyttää mekkoa. Tai purkaa se…

  5. Hyväri says:

    Pakko tunnustaa, että sama vika vaivaa muakin. Kun jotain on vaivalla tehnyt ja jälkeenpäin tajuaa, että se olisi voinut olla parempi toisin tehtynä, niin sitten mielummin etsisi vakuutuksen sille, ettei ole tehnyt aivan väärin, kuin heittäisi nähtyä vaivaa hukkaan. Etenkin jos oli työhön tyytyväinen sen valmistumisen hetkellä. Lupaan pitää tämän jutun mielessäni manuskoja selaillessani.

    Nätti mekkohan se kuitenkin on. On täysin mahdollista, että tommoinen poikkeustapaus löytyy. Ja vaikka ei löytyisikään, niin eikö samoja materiaaleja voisi kääntää toisinpäin? Siis siten, että kääntäisi nurjat puolet päälipinnoiksi. Se tietysti vaatisi kaikkien saumojen uudelleen ompelua, mutta ainakin mulle kankaiden leikkaaminen on aina haastavin ja korkein kynnys edes mihinkään ryhtymiselle, heti hyvien kankaiden etsimisen jälkeen. Ompeluhan on vähän kuin alamäkeä verrattuna kaavoittamiseen ja leikkaukseen. 🙂

  6. Uta says:

    Kappas, meillä on sitten yhteisiä vikoja enemmänkin! 😀 Mullekin nimittäin se kankaiden leikkaaminen on asia, johon pitää oikein tsempata itseään. Ompelu itsessään on vähän kuin meditaatiota sohvan nurkassa, purkaminenkin on vain kuin osa mukavaa matkantekoa. Sovittaminen – noh, joskus se menee näppärästi, joskus täytyy ottaa runsaasti aikalisiä ja hermotaukoja. (Sitä on välillä vaikea ymmärtää, että samoilla, itselleen istuttamillaan kaavoilla vaate joskus istuu kerrasta, joskus ei. Korkeampaa matematiikkaa on se.)

    Tuo uudelleenompelu ja vaatteen kääntäminen houkuttaa kyllä koko ajan. Saumojakaan ei olisi kuin muutama.

  7. Petri Kasari says:

    Burenin kirjasta lukemani uudempi tieto on, että mi-parti on aina omistautumisen merkki. Siksi sitä käyttivät pääasiassa eri sortin palvelijat. Kuningas omistautui maalleen pukeutuessaan maansa heraldisiin väreihin, aateliset pukeutuivat kuninkaansa tai ylemmän aatelisen pukuun, rakastava mies saattoi pukeutua naisensa väreihin tehdäkseen vaikutuksen jne., ks. Burenin Illuminating Fashion 2011, 7 ja uusi (2012) “Encyklopedia of Medieval Dress and Textiles” (http://brillonline.nl/entries/encyclopedia-of-medieval-dress-and-textiles/mi-parti-SIM_001017). Siis partia ei käytetty omissa väreissä vaan jonkun muun. Itse huomasin tämän, kun olin juuri tehnyt itselleni villakankaisen mi-partin. Lopulta ratkaisin asian niin, että koska värini ovat samat kuin Turun hiippakunnan ja Eerik Pommerilaisen (vai oliko se kalmarin unionin?, taas se hajonnut kovalevy olisi tarpeeseen), niin olen omistautunut Turun hiippakunnalle ja Eerikille. Ja alun alkujaanhan heraldisia värejäni valitessanikin 20 vuotta sitten halusin juuri Itämaan/Turun hiippakunnan värit. Lähteideni mukaan tällaisiin mi-parteihin ja heraldisiin vaatteisiin ei olisi kuitenkaan koskaan laitettu omaa vaakunaa, vaan sen vaakuna, jolle halutaan omistautua (naisella esim. aviomies ja isä).

    Petrus Curonus.
    qui addit scientiam addat et laborem Eccl 1:18
    (joka tietoa lisää, lisää tuskaa Saarn. 1:18)

  8. Genevieve la flechiere says:

    Greetings,

    I’m sure you know of it but have you looked in http://effigiesandbrasses.com/?

    Also: the image in the Luttrell is somewhat imaginary; Sir Geoffrey is shown as he might have been in his youth, but the attending ladies are his wife and (fully grown) daughter-in-law. He couldn’t be a young man and have an adult son who married at the same time. So it’s a piece of the ideal world: he is shown as a warrior in his prime AND the ladies show the good family connections he’s secured over his lifetime. A sort of symbolic, heraldic CV all in one picture!

    Happy to discuss: I’m very fond of Luttrell.

    Regards,

    Gf, in Insulae Draconis

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *