Arkeologisia löytöjä historian harrastajan kaapista

Ehkä on ihan sopivaa aloittaa Oikea Bloggaaminen tunnustamalla vanhoja syntejään?

Katti P kauhistelee kaappien löytöjä.

Katti P kauhistelee kaappien löytöjä.

Vanhat vaatekaapit piti tyhjentää, jotta saisi uudet tilalle. Sehän on vähän niinkuin kaivauksilla olisi, kun ei muista mitä kaikkea sinne on haudannut.

Aloitin keskiaikaharrastuksen lyhythiuksisena, joten hiuslisäkevirityksiä on ollut useampiakin. Ensimmäinen oli kankainen tuubi 1100-luvun tyyliin – ihan kivan näköinen sinänsä, mutta olisittepa nähneet, miten sitä käytin: 1300-luvun puolivälin coten kanssa, ilman huntua pelkkä kruunu päälaella ja vain yhtä kappaletta kerrallaan roikkumassa niskassa, en tietenkään kahtena pitkänä sivulettinä. Luurankoja kaapissa siis meistä itse kullakin… Onneksi omat hiukseni alkoivat kasvaa niin, että luovuin tuubista, kun hiukset eivät mahtuneet sen sisään.

 

 

Letit, on ne!

Letit, on ne!

Kaivaukset paljastivat jotain sellaistakin, minkä olin täysin unohtanut: jossain vaiheessa, ehkä runsas kymmenen vuotta sitten, siirryin (onneksi) käyttämään 1300-luvun puolivälin muodin mukaisia kahta irtolettiä. Olen siis tehnyt jotain melko oikein melko kauan aikaa sitten! Tällä kertaa irtoletit olivat tekohiuksista tehtyjä, letitettyjä ja kaksinkerroin taitettuja. Lettejä yhdistää nauha, joka kulkee pään yli niin, että letit jäävät korvien eteen sivulle. Myönnettäköön kyllä, että nauha oli (ja on) puuvillaista kanttinauhaa, “hiukset” jotakin hyvin muovista ainetta ja ilman coiffia (joiden yleisyydestä ei tuolloin tiedetty vielä mitään muuta kuin että vain miehet muka niitä käyttivät) lettien pysyminen päässä oli vähän haastavaa. Lisäksi letit ovat liian pitkät ja toinen pitempi toista, mutta paremmin nämä sopivat asuun kuin se yksinäinen kangastuubi niskassa 200 vuotta vaatetyyliä aikaisemmalta kaudelta.

 

 

 

Ja näitä on oikeasti pidetty päässä...

Ja näitä on oikeasti pidetty päässä...

Ja aitoja lisähiuksia, niitäkin oli! Sellainen möykky, jonka olisi ehkä saanut pinneillä kiinni omaan nutturaansa, mutta minä survoin sen vain hiusverkkoon omien hiusten joukkoon. Ja oih, se hiusverkko – hopeanvärisestä langasta virkattu ja helmiä joukossa – sopi hyvin hopeiseen kruunuun, jota käytin pari vuotta. Mutta mitähän tekemistä sillä oli 1300-luvun puolivälin kanssa? Ei, älkää vastatko. Varmaan ihan yhtä vähän kuin violetilla, ovaalinmallisella hunnulla, jonka reunassa oli hopeisia helmiä. Huntu on sellaista materiaalia, että kynttilää ei kannata samassa huoneessa polttaa.

Omia hiuksiani en koskaan oppinut letittämään ohimoille, niin että vuosia peitin omat pitkät hiukseni leukaliina-huntu -yhdistelmällä. Laiskuuttani: hiuksille ei tarvinnut uhrata ajatustakaan!

 

Oli se sentään metallia!

Oli se sentään metallia!

Ja kappas, minulla on ollut metallinen palavyö, jota lakkasin käyttämästä jo lähes 15 vuotta sitten. Aika pitkälle siitä syystä, että materiaalit ja malli eivät olleet ehkä ihan aidoimpia: keltaista metallia ja muovista kiveä, palojen välissä metallirenkaat. Mutta olihan se silloin hieno, melkein sellainen kuin maalauksissa!

Bookmark the permalink.

2 Responses to Arkeologisia löytöjä historian harrastajan kaapista

  1. Elina says:

    Tää on kamalan voimaannuttavaa tämmöinen vanhojen mestariteosten kaivelu. Ja voi että, miten elävästi muistankaan noista vaatteista monet, ja miten niitä olen aikanaan ihaillut. Ja arrgh, sen palavyön jalokivet olivatkin muovia!

  2. Uta says:

    On se voimaannuttavaa! Mutta toisaalta oon ihan tyytyväinen, että aivan kaikki tekeleet ei ole enää tallessa. Riittää varmaan, jos sanon – vaikka ihan hiljaa mielessäni – sanan “loimusametti”…

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *