Mustia aukkoja voi täyttää

Laatikkokaupalla lankoja

Näistä sai valita.

Vähän aikaa sitten tulin ystäväni Sahran kanssa ulos kaapista: tunnustimme molemmat, että on asioita, joita emme osaa, sellaisia perusasioita, joita voisi kuvitella käsitöistä kiinnostuneen keskiaikaharrastajan opettelevan tuosta vaan. Minä tunnustin, etten ole koskaan oppinut tekemään lautanauhaa enkä neulakinnasta, hän tunnusti, että kirjonnoista tuntuu aina tulevan kurjontoja.

Viime viikonloppuna hoidimme asian!

Kun lautanauha ahistaa, ei siitä oikein vyötä saa

Lautanauhaa syntyy

Enpä olisi uskonut: lautanauhaa syntyy!

Lautanauhayritelmäni ajoittuvat melkein 20 vuoden taakse. Silloin ei ollut netissä opetusvideoita (ei ollut nettiä…) eikä ympärillä taidon hallitsevia ihmisiä. Jonkun kirjastosta lainatun kirjan ja ties mistä saadun monistenipun kanssa vetelin loimia pienessä yksiössä ja yritin saada kaikkia lankoja ihan tasan tarkkaan samalle kireydelle eli todella kireiksi. Loimet sidoin ulko-oven kahvaan ja istua nökötin kämpän toisessa päässä vyötäröltä kiinni köytettynä – auta armias, jos piti nousta vastaamaan puhelimeen, siinä meni loimet sekaisin. Niin ja sitten piti muistaa, mihin suuntaan oli lautoja kääntänyt ja montako kertaa! Ei tuntunut olevan humanistin juttu ollenkaan se.

Pariin vyöhön koko homma lopulta jäi enkä innostunut koskaan kokeilemaan uudelleen, vaikka vuosien varrella hankin uusia lautoja ja apuvälineitä. (En nyt laske lautanauhan teoksi oikein sitä, että johonkin vaatteeseen ja pussiin pyörittelin parilla laudalla saumanvarojen huolitteluja.) Jotenkin vain mielessä oli se tuntikausia köytettynä oleminen ja kiukku siitä, että aina meni käännös ja kuvio väärin.

Kissa ja valmis nauha

Valmis vyö (ja välttämätön kissa-apu)

Mutta sitten tuli viime viikonloppu ja oiva opettaja! Sahran langoissa oli laatikkokaupalla valinnanvaraa (kaikki ilmeisesti kasvivärjättyjä, nam nam). Opetusta varten valittuun simppelin kauniiseen kuvioon tarvittiin kolme väriä, jotka oma poikani valitsi minulle herkkulankojen joukosta, koska lupasin tekeleeni hänelle vyöksi: vihreää, keltaista ja violettia.

Vedimme yhdessä loimet, rennosti ja turhia huolehtimatta niiden kiristelystä. Pujottelin loimet lautoihin (ja myönnettäköön, että tasoittelin pikkutarkasti loimien päitä, vaikka sitä ei olisi tarvinnutkaan tehdä) ja sitten minut sidottiin vyötäröstäni ikkunalautaan. Mutta ihme ja kumma – siitähän pääsi kätevästi irti ilman, että laudat levisivät ja langat sotkeentuivat!

Sitten minä kudoin. Välillä peruutin ja purin, kun tuli virheitä, mutta kudoin kuitenkin (pari virhettä sinne toki jäi…). Ja opin lukemaan kuviotakin niin, ettei minun tarvinnut koko ajan laskea käännöksiä!

Lopputulos? Pojallani on vyö ja minulla uusi asenne: lautanauhaa voisi tehdä toistekin!

Ja vielä hitusen neulakinnastakin?

Peukut pystyyn

Tästä se lähtee - peukut pystyyn!

Lautanauhan jälkeen jännitti ehkä vielä vähän enemmän, kun Sahra toi eteen kerän laaman villaa ja luuneulan. Voisiko neulakinnastekniikalla saada aikaan jotain enemmän kuin sen vuosia sitten tehdyn tuheron, joka ei kyllä alkuunkaan muistuttanut kinnasta saati neulottua yhtään mitään? Solmuja siinä oli, ja hikistynyttä lankaa. Ennen tätä uutta yritystä se sykkyrä tuntui ihan mahassa asti.

Oslon pistoa lähdettiin sitten tavoittelemaan siinä Sahran keittiönpöydän ääressä. Aika monta kertaa taisin ähkiä, vinkaista ja kysellä varmisteluja, että mitenkä se tästä nyt lähti, mitä sitten, mitä kautta, mikä silmukka, mitä nyt… Mutta voi hyvä tavaton – ei se lankasolmusyttyrä hajonnutkaan, kun peukalon päästi irti, oikeat silmukat löytyivät ja tilkku alkoi muistuttaa – noh, jotain ihan neulepinnan näköistä.

Kotiläksynä minulla on tehdä Oslon pistoilla pieni kaulahuivi, jossa on reikiä (kuulemma tulevien kantapäiden ja peukaloaukkojen harjoitteluun). Ei, se ei ole valmis vielä, mutta tuolla se odottaa. Pikavalinnassa on Sahran numero siltä varalta, että tekniikka kuitenkin unohtuu…

Neulakinnasalku

Ooh, aikaansaannos

Vastapalvelus: Sahra kirjoo!

Sahra kirjoo

Kuvioita syntyy

Sahralla oli kuin olikin jo kokemusta kirjonnasta eli riitti, kun annoin pari vinkkiä, näytin pari pistoa ja vot! Sahralta alkoi tulla kauniin tasaisia lehtiä, raitoja ja solmuja! Naisen tuntien veikkaan, että valmiina on jo melkein kokonaan kirjottu viikinkiesiliina. Vakoilkaapa vaikka Hibernaatiopesäkettä. Ei jälkeäkään kurjonnasta!

Ainoa asia, mikä viikonlopun jälkeen harmittaa, on se, ettei erinomaisesta koira-avusta eli Eikasta ja Pinjasta tullut yhtään kuvaa. Kissa-apu sen sijaan tuli dokumentoitua, Felix (vai oliko se Miisu?) osallistui rauhallisen päättäväisesti lankojen valintaan ja loppuposeeraukseen. Ehkä lainakissa oli pehmeä lasku siihen, että täällä kotona odottaa kissa-apu, joka tuskin malttaa olla räpläämättä lankoja ja metsästämättä putoilevia keriä.

Bookmark the permalink.

5 Responses to Mustia aukkoja voi täyttää

  1. Sahra says:

    Kiitos kun tulit! Ensi kerralla opetellaan kääntämään ryhmissä ja vaikka flippaamisen alkeet?

  2. Uta says:

    Kyllä! Ja olisko se mun panokseni sitten vaikka aplikointia?

  3. Sahra says:

    Kannatetaan 😀

  4. Uta says:

    Huivi on tehty! / The scarf is done!

  5. Sahra says:

    Loistavaa!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *